tiistai 15. toukokuuta 2012

Miksi taas kävi näin?

Anteeksi taas että olen ollut surkea bloggaaja. Jotenkin taas kaikki kasaantuu, enkä tiedä miten jatkaisin tästä eteenpäin. Ongelma ei ole todellakaan se, etteikö laihdutus onnistuisi. Se onnistuu ihan loistavasti kun ruokahalu on nollassa ja kaikki ruoka pitää tunkee väkisin suuhun. En tahdo käydä vaa'alla, sillä tuntisin vain huonoa oloa laihtumisesta. En ole laihtunut terveellisesti ja hyvin. Olen syönyt sitä, mikä alas menee ja se ei ole todellakaan aina terveellistä. Siinä missä muut syövät suruunsa, minä olen sellainen että syön ilooni ja suruun ei ruokaa mahdu lainkaan.

Meidän rakas koira vietiin eilen lopetettavaksi 13-vuotiaana. Se on ollut mulla siitä asti kun menin ekalle luokalle ja en voi käsittää, etten enää nää sitä. Vaikka se onkin jollekin "pelkkä koira", niin se oli mulle ihan suunnattoman tärkeä ja oli kamalaa katsella, kuinka se kärsi. Vähän tuntuu siltä, ettei tästä(kään) surusta pääse ikinä yli, mutta tiedän että kyllä tässä vielä elämä voittaa. En vaan jaksaisi niitä tulevia hetkiä, kun koira pitää haudata ja en myöskään tahdo muistella porukalla. Se ahdistaa ja en tahtoisi itkeä koko aikaa. Nytkin olen ihan silmät punasena.

Minulla ei ole oikein motivaatiota tähän blogiin, koska en yksin kertaisesti tiedä mitä kirjoittaisin. Nyt taas tuntuu siltä, että laihduttaminen ja se, että mitä vaaka aamulla näyttää, on elämässä niin toisarvoista etten jaksa edes enää iloita siitä. Mitä sitten että olen laihtunut 7 kiloa? Kukaan ei muuten edes huomaa sitä ja minustakin tuntuu ihan samalta, vaikka onkin mukavaa kun vanhat vaatteet ovat pieniä ja olokin on vähemmän rasvainen. Tiedän, että laihtuminen on minulle hyvästä, koska normaalipaino olisi paras. Silti en vaan nyt jaksa innostua tavoitepainon hitaasta, mutta varmasta lähenemisestä. Elämässä on "vähän" tärkeämpiäkin asioita kun laihtuminen. 

Tsemppiä kaikille kevääseen. Jaksamisia koulussa, töissä tai missä sitten olettekaan! Tuhannet kiitokset kaikille lukijoilleni, jotka pysyvät tässä mukana, vaikka olenkin todella saamaton selittelijä. :-) Se on minulle tärkeää, että seuraatte blogiani ja siten kannustatte minua tavoitteessani, joka sekin tuntuu taas pian tärkeämmältä. Miljoonat kiitokset kannustavista kommenteista. Ne auttavat todella jaksamaan eteenpäin!

6 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Koita jaksaa. Koirasta luopuminen oli itselleni kovin paikka elämässä, mutta joskus on aika päästää irti. Sinä suret koiraasi omalla tavallasi ja mielestäni heität muut asiat, myös laihdutuksen ja sen miettimisen, siksi aikaa nurkkaan kun sinulla on suruaika.

Voimia surutyöhön, aika parantaa haavat ja jättää jäljelle ihanat muistot.<3

gira kirjoitti...

Mulla on jokseenkin ihan samanlaiset fiilikset tällä hetkellä. Onhan se kiva, että paino laskee, mut sekin on ollut nykyään silleen "nojee" ja olkienkohautus vaa'alla käynnin jälkeen.

Tsemppiä sulle paljon, ja otan osaa koirasi menetyksestä :( ♥

Anonyymi kirjoitti...

Voi ei, tsemppiä sulle. Ja hei, ei sen laihdutuksen kuulukkaan olla päällisin asia päiväjärjestyksessä. Kyllä se paino putoaa pikkuhiljaa alaspäin ja muutkin alkaavat huomaamaan muutosta.
7kiloa on jo paljon :)

miia kirjoitti...

Oiikein paljon jaksamisia sulle! :( Tiedän tunteen, itsekkin menettänyt rakkaan lemmikin. Kyll sä siitä pääset yli. Ja 7kg, mulla tuskin 1kg lähde vaikka kuinka yrittäisin :D Oot sankari!

Anonyymi kirjoitti...

Perheeni koira lopetettiin, kun olin itse 13 ja koira 14. Eli se oli ollut koko elinaikanani meillä. Rakastin sitä niiiiiiiiiiin paljon ♥ Itku tulee nytkin ;( Se oli jotain niin erityistä ja rakasta, mutta nykyään en edes tajua että se on poissa (olen 18) vaan mietin yhäkin sen olevan täällä enkä kuolleena. Tätä tunnetta ei voi kokea kun vasta silloin kun oikeasti menettää jonkun rakkaan. Tavallaan elän elämääni yhä koiramme kanssa. Suru silti hellitti noin kahdessa viikossa, ettei enää joka ilta tullut itkettyä. Tietenkin haluaisin sen olevan vielä täällä, mutta tajuan tosia asian, että koirallamme on nyt paljon parempi olla ♥ Nykyään voin muistella koiraamme ilolla ja kaikella rakkaudella, enää suru ei ole se mikä tulee ekana. Aika auttaa ♥

Anonyymi kirjoitti...

Hei älä missään nimessä luovuta! Elämässä on tärkeämpiä asioista kuin laihduttaminen, MUTTA harvoja tärkeämpiä asioita kuin terveytesi! Kuten itsekin ymmärrät, laihduttaminen tekee terveydellesi hyvää, ja terveys on elämän ykkösasioita. Tiedän että prosessi on turhauttava - painoin itsekin 15-vuotiaana 95kg, mistä laihdutin parissa vuodessa 53-kiloiseksi (pituus 163cm) ja nyt 20-vuotiaana olen yhä tässä painossa. Mitään ei saa elämässä ilmaiseksi, se vaatii ponnisteluja ja työtä ja prioriteettien järjestämistä oikein.

Kannattaa pohtia minkä takia ylisyöt, mitä kaipaat elämääsi tai mikä elämässäsi järkyttää tasapainoasi niin paljon, että painoa on kertynyt. Ite söin puhtaasti siksi, että ruoka on niin hyvää ja suurimpia nautintojani elämässä, mutta sen lisäksi söin pakoillakseni elämäni elämistä täysillä ja negatiivisten tunteiden käsittelyä. Systemaattinen kiusaaminen aina päiväkodista lähtien sai minut turvautumaan yhä uudestaan ruokaan, ja tämän kierteen katkaiseminen oli erittäin vaikeaa, ja vaati lukemattomia laihdutusyrityksiä ennen kuin onnistuin. Ennen uuden elämän piti alkaa joka maanantai, mutta kesti monta vuotta ennen kuin tämä maanantai saapui.

Ruoasta nauttimisesta ei tarvitse luopua laihtuakseen ja elääkseen terveellisesti. Ainoa mikä on ehdoton, on se että tunteet pitää käsitellä jotenkin muuten kuin syömällä, ja nautintoa löytää muualtakin elämästä - ihminen syö kuitenkin elääkseen, ei elä syödäkseen. Itse koen syöväni itse asiassa paljon herkullisemmin nykyään - miten ihania värejä ja rakenteita salaateissa, hedelmissä, kokojyvissä, kaurapuurossa, broilerissa, lohessa, maitorahkassa ja pähkinöissä onkaan. Syön pienen herkun lähes joka päivä, vaikka kohtuuden opettelu herkuissa vei aikaa. Suosittelenkin syömään päivän herkun seurassa, se estää ahmimiseen sortumista kovasti. Mielenkiintoisia reseptejä ja varsinkin tapoja herkutella kevyesti muuten löytää tästä blogista, kannattaa tsekata: http://undressedskeleton.tumblr.com/

Tsemppiä matkallesi ja osanottoni koirasi poismenon puolesta. Voin samastua suruusi suuresti, sillä oma koirani on 12-vuotias vanhus, ja pelkään milloin sen aika tulee lähteä. Yritä kuitenkin olla käsittelemättä suruasi ruoalla - se ei tuo kuin hetkellistä lohtua, ei rakasta lemmikkiäsi takaisin tai parempaa oloa pidemmäksi aikaa. Pysy lujana, sinusta välitetään!

- krista